René Girardin mimeettinen teoria tutkii, miten toisten ihmisten jäljitteleminen muokkaa ihmisen halua, johtaen kilpailuihin, väkivaltaan ja syntipukkimekanismiin. Ymmärtämällä ja käsittelemällä näitä perustavanlaatuisia mimesis-taipumuksia Girard kannattaa väkivallattomuuden ja empatian omaksumista edistääkseen aitoa sosiaalista harmoniaa. Huonolaatuinen mimeettinen halu johtaa toisten ihmisten syntipukittamiseen ja syyttömien uhraamiseen, kun vastaavasti hyvälaatuinen mimeettinen halu johtaa kultaisen säännön toteuttamiseen: tee muille kuin tahtoisit itsellesi tehtävän.


Kuva 1. Mimeettisen teorian päävaiheet. (CC BY 4.0 Super* project)


Opittava teoria: Mimeettinen teoria
Tieteenala: Psykologia, Taide, Uskonnot
Esitiedot: Psykologian peruskäsitteitä
Kytkökset: Liittyy evoluutioon, sekä hyvä-paha-tasapainoon.
Vaativuus
★★★


Referaatti

Huomautus: Tekstit ovat suoria lainauksia ja lyhennelmiä kirjasta Väkivalta ja pyhä. Vain kursivoidut tekstit ovat Super* projektin tuottamaa pohdintaa.

Mimeettisen teorian alkuperä ja määritelmä
Mimeettinen teoria käsittelee erästä luonnonmukaista ilmiötä: eläimet ja ihmiset oppivat jäljittelemällä muita ryhmänsä jäseniä. Yleensä jäljittely on erittäin hyvä ominaisuus: esimerkiksi vauvat oppivat kävelemään ja puhumaan sen vuoksi. Girardin mukaan kuitenkaan eläimet eivätkä ihmiset opi erottamaan toisistaan pahaa, omistushaluista mimesistä, hyvästä, pyyteettömästä mimesiksestä. Pyyteetön mimesis on taitojen ja voimavarojen oppimista toisilta ryhmän jäseniltä. Omistushaluinen mimesis puolestaan haluaa rahaa, kuuluisuutta, voimaa, valtaa, jonkun toisen aseman, tai vaikkapa puolison, jne. Ehkä huomattavimmin omistushaluinen mimesis tulee ilmi sellaisissa kohteissa, joita on selvästi vähemmän kuin niitä tavoittelevia ihmisiä. Esimerkiksi jonkin seuran/firman/valtion/EU:n (jne.) puheenjohtajan paikkoja on vain yksi, mutta halukkaita voi olla useita, jopa kymmeniä, satoja tai tuhansia. Tällöin on erittäin suuri riski syntyä omistushaluista mimeettistä halua, joka pahimmillaan johtaa mimeettiseen väkivaltaan, ja lopulta syntipukkimekanismin aktivoitumiseen.

Mimeettinen teoria sisältää kolme pääkäsitettä:
  1. Mimeettinen halu,
  2. Mimeettinen väkivalta, ja
  3. Syntipukkimekanismi.

Mimeettinen halu

Näyttämällä ihmisen olentona, joka täydellisesti tietää mitä haluaa, tai jolla tuollaisen varmuuden puutteessa on alitajunta tietämässä sen hänen puolestaan, teoreetikot ovat laiminlyöneet alueen, jolla inhimillinen epävarmuus on räikeintä. Heti kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty, hän haluaa intensiivisesti, mutta tietämättä tarkkaan mitä, sillä hänen halunsa etsii olemista, joka häneltä itseltään tuntuu puuttuvan, ja mikä jollain toisella tuntuu olevan. Subjekti odottaa tuolta toiselta, että hän sanoo mitä tuon olemisen saavuttamiseksi tulee haluta. ”Malli” ei osoita subjektille kaikkein haluttavinta objektia puheillaan, vaan haluillaan.

Mimeettinen halu koostuu kolmesta termistä:
  1. Identifikaatio,
  2. Objektin valinta, ja
  3. Kilpailu.
Lapsen halu on aina mimeettistä, aikuinen puolestaan häpeää tällaista halua, sillä se osoittaa hänen vajavuutensa. Aikuiset yrittävät itse olla muille esimerkki ja jäljiteltävä, mutta sillä he vain peittävät oman muiden jäljittelynsä.

Ehkä siksi ihmisen halu saattaa menee ihmisellä alitajuiseen varjoon; vastaavasti henkisellä tiellä opitaan olemaan kuin lapsia ja siksi uskalletaan heittäytyä ”typeriinkin” juttuihin mukaan.

Mimeettinen halu yhdistettynä Oidipus-kompleksiin saa pojan jahtaamaan ja kilpailemaan isänsä naisista. Naisten ei tarvitse olla haluttavia, vaan he ovat vain lähellä, ja poika tulkitsee ne kilpailun osaksi.

Esimerkkejä tavallisessa arjessa ovat äiti, siskot, sukulaiset, ja henkisessä kontekstissa esimerkkinä toimivat ryhmään tai kontekstiin liittyvät naiset.

Mimeettinen halu tekee kaikista ihmisistä samanlaisia, toistensa kaltaisia. Tämä ykseys johtaa väkivallaksi muuttumiseen. Jos kahden ihmisen halu leikkaa samassa objektissa, on vääjäämättä edessä kilpailutilanne. Subjekti haluaa objektia, koska kilpailijakin haluaa sitä. Kyse ei ole siitä, että halut leikkaisivat objektissa, vaan nimenomaan siitä, että toinenkin haluaa sitä.

Esimerkki: Ihminen menee kouluun tai liittyy johonkin ryhmään, koska hänen kaverinsakin meni tai liittyi. Sitten kaveri lopettaa opinnot tai ryhmässä olemisen. Ihminen jää yksin mimeettisen halunsa kanssa, koska seurattu kohde ei enää halua samaa. Näin mimeettinen halu paljastuu, eli ihminen oli seurannut mimeettistä haluaan, ei aitoa itseään. Ihminen on suu auki ristiriidassa… Mitä tässä oikein tapahtui…

Jos kulttuurierot katoavat, tulee mielipuolinen kilpailu omiensa ykseyttä vastaan.

Tämä on uskontojen valitettava ansakuoppa. Siksi ihmisen aito ”itse” tarvitaan, se on aina persoonallinen ja oma – erilainen kuin muut.

Kahden profeetan kilpailu ei eroa fyysisten veljesten välisestä kilpailusta.

Esimerkkinä voisi verrata henkisten messujen esiintyjiä.

Halun muuttuminen sairaaksi kilpailuksi (ja väkivallaksi)

Malli (M) ja seuraaja (S). Kun S lähenee M:ää, tulee molemminpuolinen hämmennys, M kokee S:n tulevan hänen apajilleen, ja S puolestaan uskoo olevansa tuomittu ja nöyryytetty. S ajattelee M:n pitävän häntä liian arvottomana osallistumaan korkeampaan olemassaoloon, josta M itse nauttii. Väärinkäsitys syntyy, jos M arvioi olevansa liian paljon S:n yläpuolella tai S arvioi olevansa liian paljon M:n alapuolella. Sekavuutta lisää, että S voi olla M:lle M jossain toisessa tilanteessa – eli roolit sekoittuvat.

Vaikka S alkaa vuodattaa herjauksia ja väkivallan merkkejä M:ää vastaan ja kieltäytyy hyväksymästä (itse keksityn) tuomion epäoikeudenmukaisuutta, ahdistuksissaan hän kuitenkin kysyy itseltään, eikö tuomio sittenkin ole oikeutettu… S:llä ei ole keinoa kumota tuomiota (niin kauan kuin hän on tiedostumaton omaan maailmaan sijoittuvaa mallia kohtaan). Tällöin M:n auktoriteetti ei suinkaan vähene, vaan se voi päinvastoin vain kasvaa. S ei näe maailmaa omilla silmillään, eikä edes M:n silmillä vaan väärinymmärretyn kilpailun silmin, sekä sen väärän kuvan (eli mentaalisen mallin) kautta, jonka tuo kilpailu on hänelle M:n mielipiteestä antanut.

Sama Super* termeillä: Ensin S ulkoistaa jonkin osan sielustaan malliin M. Sitten S muodostaa valheellisen mentaalisen mallin itsestään, sekä valheellisen kognitiivisen mallin M:stä, ja lopulta nämä valheelliset mallit ajautuvat sisäiseen ristiriitaan S:n omassa maailmassa. Koska S ei ole tapahtumista tietoinen, hän ulkoistaa ristiriidan ja hyökkää M:ää kohtaan todellisuudessa. Vahva kaksoistietoisuus toimii tällaisen tilanteen estäjänä ja suojana.

Huomion arvoinen seikka: malli, jossa M ja S ovat, voi olla myös kokonaan ihmisen sisäinen malli! Tällöin oma ideaali voi olla niin kaukana omasta todellisesta suorituksesta, että tulee sisäinen tuomio ja nöyryytys. Tässä on kyse personal bestin ja personal worstin suhteesta. Jos ihminen on kieltänyt näistä toisen olemassaolon tai ei tunne sitä, syntyy sisäinen ristiriita, eli sisäinen kilpailutilanne, joka pahimmillaan voi johtaa sisäiseen väkivaltaan itseä kohti, ja vielä pahimmillaan itsemurhaan. Näin itsemurhakin olisi vain sijaisuhri ja syntipukkimekanismin laukeaminen omassa maailmassa.

Mimeettinen väkivalta

Girard ihmettelee seksuaalisuuden ja väkivaltaisuuden suhdetta: seksuaalisuus aiheuttaa väkivaltaisuutta. Girardin esimerkkejä ovat himorikokset ja mustasukkaisuudesta käsin toimiva ihmisen mielettömyys.

Jos ihminen luulee hallitsevansa seksuaalisuutta, se alkaa hallita häntä. Myös väkivallalla on poikkeuksellisia mimeettisiä vaikutuksia: mitä enemmän sitä yritetään hallita, sitä enemmän sitä ruokitaan.

Huomautus: voiko tästä päätellä, että väkivalta ja seksuaalisuus ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jossa on voimassa laki: jos yrität hallita sitä, sitä enemmän ruokit sitä. On myös kirjoitettu ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”.

Subjekti jää kiinni mimeettiseen väkivaltaan ja jopa luulee sitä Jumalaksi. Hän ihannoi ja inhoaa sitä samanaikaisesti. Väkivaltaa koitetaan hallita väkivallan keinoin. Jos subjekti voittaa ”väkivallan”, arvostus voitosta menee ohi saman tien. Tällöin on saatava uusi, vielä paljon hurjempi vastus, suurempi väkivalta.

Kuolema on pahin väkivalta, joka elämää voi kohdata, ja siksi se on äärimmäisen turmiollista. Pyhä sisältää turmion ja siunauksen.

Girard lausuu myös varoituksen sanat: Ihminen ei voi kohdata oman väkivaltaisuutensa mieletöntä alastomuutta ilman riskiä joutua sen pauloihin.

Kommentti: Onko tämä pimeän puolen kutsu? Se on kutsu sotaan, ristiretkille, kostoon, rankaisemaan, valehteluun, vehkeilyyn, jne. Jos ihminen joutuu väkivaltaisuutensa eli pimeän puolensa pauloihin, siirtyykö väkivalta sijaisuhrivaiheeseen? Väkivallan käsittely ei vielä johda sijaisuhriin, vaan toimiminen väkivallasta käsin. Ehkä tämän vuoksi pyhä sana kutsuu ihmistä yksinoloon, jotta hän tunnistaa oman väkivaltansa ja pimeän puolensa – se ei saa kääntyä muita ihmisiä päin. Silloin kun oman personal worstin huomaa, olisi hyvä olla yksin. Vrt. ”turmion iljetys” Matteus 24:15.

Purkautumaton väkivalta etsii uhria. Kun joku on haavoittuvainen ja lähellä, se saa väkivallan päällensä. Eläin on tullut isännän ja pojan väliin sopivaksi uhriksi tai auttajaksi.

Esimerkkiskenaario kotiväkivallasta: Tuleeko halun sumentaman ihmisen oma lapsi hänen bestin ja worstin väliin sopivaksi uhriksi? Siksi vanhempi voi antaa selkään omalle lapselleen tai olla väkivaltainen puolisolleen. Toteutuuko tässä sama kaava: kun lapsi uhrataan, sitä aletaan jopa palvoa viattomana. Toisaalta lapsi nostetaan kaikkien eteen enkelinä, mutta toisaalta siihen kohdistetaan väkivaltaa, eli lasta syyllistetään, nöyryytetään, ja jopa pahoinpidellään.

Uhraamisen funktio on sisäisen väkivallan hillitseminen ja konfliktien estäminen.

Voiko tämän ajatuksen kääntää siten, että uhraus on lopulta vain psykologinen defenssi, ettei ihminen kohdista itseensä tätä väkivaltaa ja konflikteja.

Miten hillitä väkivaltaa?

Kielloilla pyritään estämään niitä asioita, jotka aiheuttavat mimeettistä väkivaltaa.

Tämän takia ryhmään laaditaan yhdessä sovitut säännöt. Ilman sääntöjä mimeettinen halu alkaa muuttua väkivallaksi ja lopulta syntipukkimekanismi laukeaa. Ryhmässä syntyy noidankehä, jossa ryhmä uhraa yksilöitään aina silloin tällöin.

Uskonto todella sanoo ihmiselle, mitä hänen tulee tehdä ja mitä ei tule tehdä, jotta tuhoisan väkivallan paluu voidaan estää. Kun ihmiset laiminlyövät riittejä ja rikkovat kieltoja, he houkuttelevat transsendenttia väkivaltaa laskeutumaan takaisin keskuuteensa. He kutsuvat takaisin demonisen houkutuksen, hirvittävän ja tyhjän panoksen, josta taistellen he sekä fyysisestä että henkisesti tuhoavat toisiaan aina täydelliseen hävitykseen asti. Ellei sijaisuhri tule pelastamaan heitä. Tällöin suvereeni väkivalta kaadetaan ”syyllisen” päälle ja hän saa riittävän rangaistuksen. Usein sijaisuhri tuhotaan ja aina se karkotetaan.

Syntipukki-mekanismi (uhraaminen)

Uhraaminen on uskonnon alkuperä.

Pohdintaa tästä väitteestä: ensiksikin, kyseessä on raju väite. Onko uhraus siis sielun ja hengen väliin tunkeminen egon toimesta – se on symbolinen alkumurha. Tämä alkumurha on pakko ulkoistaa, sillä muuten vastuu kaikesta (eli koko omasta elämästä) tulisi ihmiselle itselleen. Onko vastaavasti voimassa sellainen ajatus, että jos alkumurhaa ei ulkoista muiden syyksi, ihminen saavuttaa yhteyden Jumalaan. Ihminen tunnustaisi näin oman perisyntinsä.

Uhraamisen tarkoituksena on hakea yhteyttä Jumaliin.

Pohdintaa: yhteys jumaliin olisi oleellisesti sama asia kuin liitto hengen ja sielun välille. Lopulta siis ainoa, joka meidän tulee oikeasti uhrata, on ego. Ja koska ego tappaa itsen/Jumalan, se ei enää itse ole pyhä, ja siksi se alkaa janota uhria, joka hyvittäisi sen oman ”murhan”. Ego elää tästä pahasta voimasta.

Syntipukin synty ja valinta

Jos kaikki ihmiset onnistuvat vakuuttumaan, että yksi heidän joukostaan on yksin vastuussa väkivaltaisesta mimesiksestä ja näkemään hänessä heidät kaikki saastuttaneen tahran, ja jos he vielä ovat uskossaan yksimielisiä, tämä käsitys saa heti vahvistuksen totuudestaan (vaikkei se siis oikeasti ole totta). Kun sijaisuhri tuhotaan, se tavallaan saa yhteisön parantumaan pahastaan, koska enää ei ilmene viehätystä väkivaltaan. Girard puhuu ”feikki”-parantumisesta, joka kestää vain hetken, ja sitten tarvitaan uusi uhri.

”Kaupungin parantamiseksi täytyy tunnistaa ja karkottaa epäpuhdas olento, jonka läsnäolo saastuttaa koko kaupungin.” On toisin sanoen välttämätöntä, että kaikki ovat yhtä mieltä yhden ja ainoan syyllisen identiteetistä. Sijaisuhri on ulkoinen vastine sille, minkä shamaani vetää ulos potilaan kehosta, ja jonka he sitten esittävät kaiken pahan syyksi.

Jos uhri on yhteisöstä liian kaukana, sen uhriarvo ei enää riitä oikeuttamaan uhrausta. Vastaavasti jos uhri on liian lähellä, se ei kelpaa uhriksi, koska väkivalta paljastuu tavalliseksi väkivallaksi/kiusaamiseksi.

Sijaisuhri on viimeinen uhri, johon kohdistetaan väkivaltaa, ja joka ei enää kosta tai siirrä sitä.

Huomio: Sijaisuhriin katkeaa karman kierre. Jos henkinen ihminen haluaa maksaa toisen ihmisen karmaa, pitää vain ottaa väkivaltaa vastaan ja kärsiä itse. Vaatii kuitenkin suurta viisautta ymmärtää, milloin maksaa toisen karmaa ja milloin ei - milloin olla syntipukki ja milloin ei.

Kun uhri on uhrattu omien syntien tähden, kuin ihmeenkaupalla uhria aletaan ylistää ja jopa pitää Jumalana. Uhri saa siis syyttömänä ensin vihan niskoilleen, ja sitten rajattoman ihailun. Kumpaakaan uhri ei oikeasti ole ansainnut.

Kytkökset Super* projektiin:

Mimeettinen teoria opettaa, miten henkisyys voi koitua ihmisen turmioksi tai auttaa häntä oppimaan ja omaksumaan hyviä malleja muilta ihmisiltä. Mimeettinen teoria kuvaa erityisesti ihmisen pimeää puolta.

Lähdeketju:

Burgis, L. (n.d.). How to know what you really want. Retrieved 23.7.2023 from https://psyche.co/guides/how-to-know-what-you-really-want-and-be-free-from-mimetic-desire

Girard, R. (1972). Väkivalta ja pyhä. Suom. Sinivaara, O. Tutkijaliitto, Helsinki 2004.